Helsingissä oli vuoden 2017 lopussa yhteensä 330 933 asuntokuntaa. Asuntokunta muodostuu kaikista samassa asuinhuoneistossa vakinaisesti asuvista. Asuntokuntien keskikoko oli vuoden 2017 lopussa Helsingissä 1,88, Espoossa 2,21, Vantaalla 2,10 sekä Suomessa 2,01 henkilöä. Helsingissä tyypillinen piirre on pienten asuntokuntien suuri määrä, jolla on vaikutusta sekä asunnon hallintaperusteeseen, että keskimääräiseen asumisväljyyteen.

Yleisin asuntokuntatyyppi on yksinasuvat, joita oli vuoden 2017 lopulla 160 554 eli 49 prosenttia kaikista asuntokunnista. Seuraavaksi yleisin asuntokuntatyyppi oli kahden hengen asuntokunnat, joiden osuus kaikista asuntokunnista oli vuoden 2017 lopussa 31 prosenttia. Kolmen hengen asuntokuntia oli 10 prosenttia, neljän hengen 7 prosenttia ja viiden hengen 2 prosenttia kaikista asuntokunnista.

Asuntokuntia voidaan tarkastella myös kotitalouden elinvaiheen mukaan, jolloin henkilöiden lukumäärän ohella tavallisesti selvitetään, kuuluuko asuntokuntaan lapsia ja minkä ikäinen nuorin lapsi tai asuntokunnan vanhin henkilö on. Yksin asuvien osuus säilyy samana mutta kahden hengen asuntokuntien 31 prosentin osuus tarkentuu lähinnä lapsettomiin pareihin, joita on vuoden 2016 lopussa 23 prosenttia, sekä yhden aikuisen ja yhden lapsen yksinhuoltajatalouksiin. Lapsiperheitä on helsinkiläisasuntokunnista yhteensä 22 prosenttia.

Tilanne muuttuu kuitenkin merkittävästi, kun tarkastellaan miten asuntoväestö eli kaikki varsinaisissa asunnoissa asuvat helsinkiläiset, vuoden 2017 lopussa yhteensä 620 766 henkilöä, sijoittuvat erikokoisiin asuntokuntiin. Eniten helsinkiläisiä asui kahden hengen asuntokunnissa. Tähän ryhmään kuului vuoden 2017 lopussa yhteensä 202 862 henkeä eli 33 prosenttia helsinkiläisistä. Toiseksi eniten, 160 760 henkeä eli 26 prosenttia, asui yhden hengen asuntokunnissa. Kolmen hengen asuntokunnissa asui 16 prosenttia, neljän hengen 16 prosenttia ja viiden hengen asuntokunnissa 6 prosenttia koko asuntoväestöstä. Helsinkiläisistä siis vajaa puolet eli 41 prosenttia asui vuoden 2017 lopussa kolme henkeä ja sitä suuremmissa asuntokunnissa.

Yhden hengen asuntokunnat ovat yleistyneet eniten

Merkittävin muutos asuntokuntarakenteessa on ollut 1950-luvulla alkanut yhden hengen asuntokuntien yleistyminen. Vuonna 1950 yhden hengen asuntokuntien osuus oli 11 prosenttia ja vuoteen 1970 mennessä osuus oli jo yli kaksinkertaistunut 25 prosenttiin. Seuraavan kerran yksinasuvien osuus kaksinkertaistui vuosien 1970–2010 välisenä aikana 49 prosenttiin. 

Asuntokuntarakenteen muutos on jatkunut 2000-luvullakin, mutta selvästi hitaammin kuin aiempina vuosikymmeninä. Yksinasuvien asuntokuntien osuus kävi toistaiseksi korkeimmillaan vuonna 2007, jolloin yksinasuvia oli Helsingissä 147 365 eli 50 prosenttia. Vuoden 2007 jälkeen yksinasuvien osuus kääntyi lievään laskuun, koska kahden, kolmen ja neljän hengen asuntokuntien määrät kasvoivat hieman yksinasuvien asuntokuntien määrää ripeämmin. Vuonna 2017 yksinasuvien osuus taas kasvoi ja oli vuoden lopussa 49 prosenttia.

Samalla kun yhden ja kahden hengen asuntokunnat ovat yleistyneet, niin isommat asuntokunnat ovat voimakkaasti vähentyneet. Vielä vuonna 1960 kaksi kolmesta asuntokunnasta oli kahden, kolmen tai neljän hengen asuntokuntia. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kaksi kolmesta asuntokunnasta oli yhden tai kahden hengen asuntokuntia. Asuntokuntarakenteen muutoksen taustalla vaikuttaa sellaisia perherakenteen muutokseen liittyviä ilmiöitä kuten lasten hankinnan siirtyminen myöhäisemmäksi, vapaaehtoinen lapsettomuus ja avioerojen yleistyminen.